Vähemmällä enemmän – älä anna tavoitteiden kuluttaa

Olen saanut seurata työelämän kehittymistä hyvinvointiin liittyvillä aloilla konsulttina ja esihenkilönä yli 20 vuotta. 2000-luvulla on puhuttu kasvavasti itsensä kehittämisestä, itsensä johtamisesta, oman elämän toimitusjohtajuudesta. Työn tai oman elämän tavoitteissa ja kehittymisessä onkin hyvä pitää ohjaksia hallussa, mutta siinä voi piillä myös sudenkuoppia.

Monille on tuttu Maslow'n tarvehierarkia ja kuvaus siitä, miten hierarkian ylätasolla on varaa ja mahdollisuus miettiä elämän tarkoitusta ja omaa polkuamme niin työ- kuin yksityiselämässä. Tämä on sinänsä hyvä juttu, että haluamme ohjata omaa elämää omannäköiseen suuntaan ja mietimme siinä samassa, mistä merkitys elämällemme syntyy.

Itsensä kehittämisestä ja työelämän kiihtyvistä kasvuodotuksista voi kuitenkin syntyä myös tavoiteviidakko. Ja tavoitteita hiipii elämään helposti lisää, jos antaa sosiaalisen median päästä mielen sisään: ”Koska tuokin ehtii/osaa tuota, niin kai minunkin pitäisi”. Postauksissa asiat näyttävät helpoilta ja itsevarmuus tuntuu ratkaisevan.

Näitä sudenkuoppia pohdin lukiessani kasvatustieteen professorin ja filosofin Juha T. Hakalan kirjaa ”Vähemmällä enemmän”.

Voiko huonosti tekeminen olla hyvästä?

Itsensä kehittäminen ja aktiivinen tavoitteiden asettaminen näyttää muuttuvan haastavaksi mielelle eritysesti, jos on itselleen kovin vaativa ja kunnianhimoinen – ehkä myös näyttämisen haluinen.

Haastavat, alati uudistuvat tavoitteet saattavat saada juoksemaan liian kovaa tai toisessa ääripäässä lamaannuttaa. Huipputekijä uupuu tai alkaa väistellä tärkeää hommaa, koska tavoite on liian kaukana ja tekemisen ilo häviää.

Hakala puhuu kirjassaan pienten askelten, tähän hetkeen sekä ihan lähitulevaisuuteen keskittyvien tavoitteiden puolesta. Hakala ei sano, etteikö tavoitteita tai kunnianhimoa pitäisi olla.

Ajan henki tuntuu kuitenkin olevan se, että ihmisillä on liian paljon ja kohtuuttoman suuria odotuksia kaikilla elämänalueilla. Kun kaikesta pitäisi vielä suoriutua hienosti, yhtäkkiä ei suoriudukaan mistään tai ainakaan niistä tärkeistä asioista.

Hakala ammentaa ajatuksiaan erityisesti satojen gradua vaille valmiiden opiskelijoiden ohjauksesta.

Monilla Hakalan ohjaamilla, gradunsa kanssa tuskailleilla opiskelijoilla ongelmana on ollut liian korkeat odotukset itselleen. Koulutusta on hankittu ja fiksuus todistettu moneen kertaan, mutta gradu ei etene. Näihin kokemuksiin Hakalan monet oivallukset liittyvätkin. Yhden keskeisimmän voisi tiivistää näin: huonosti tekeminen on hyvästä.

Hakala on esimerkiksi ohjannut opiskelijoita asettamaan tavoitteeksi kirjoittaa ”neljä sivua huonoa tekstiä” lyhyessä ajassa. Ideana on madaltaa rimaa: päästää irti liiallisesta itsekritiikistä ja laatutason odotuksesta, tuottaa vain. Ja kas, useimmiten neljässä sivussa ”huonoa” tekstiä onkin vähintään muutama loistoajatus ja siitä työ sitten lähtee rullaamaan.

Keskeistä on, että tekemiseen palaa ilo – hei minähän osaan, tämähän edistyy, eihän tämä niin vaikeaa olekaan. Ja: en olekaan huono ja minulta ei odotetakaan kiitettävää, saati täydellistä suoritusta.

Mailaa ei tarvitse puristaa ihan niin lujaa

Huonosti tekeminen ei ehkä monen mielestä sovi ohjenuoraksi työelämään. Ymmärrän hyvin eettisen puolen – jos vaikka autat ihmisiä, haluat tehdä sen niin, että voit nukkua yösi hyvin. En tarkoita sitä, että riittämättömät resurssit tulisi vain hyväksyä ja suostua eettisesti kyseenalaiseen toimintaan.

Oman riman alentaminen voisi kuitenkin tehdä monelle meistä hyvää – tavallisina ihmisinä, työntekijöinä, johtajinakin. Odottamalla itseltä vähän vähemmän ja luopumalla ”ylväistä” tavoitteista, saisimmekin aikaan enemmän.

Salaisuus piilee siinä, että kun emme purista mailaa ihan niin lujaa, tulosta pääsee syntymään vähän kuin itsestään.

Keskittymällä tekemään ja kokemaan elämää tässä ja nyt, hyväksymällä keskivertoinenkin suoritus (omilla kriteereillämme) ja lopettamalla tavoittelemasta koko ajan jotakin kaukana tulevaisuudessa, löydämme iloa ja energiaa tästä hetkestä. Saamme enemmän kuin ajattelimmekaan, ehkä vain eri tavalla.

Onko tämä ajatus ristiriidassa sen kanssa, miten olemme koko koulutus- ja työelämäpolun oppineet toimimaan? Ja onko onni ja menestymisen kokemus ansaittua, jos sitä ei ole saavuttanut aina korkealle tähdäten?

Uskon, että sekä me aikuiset että meistä oppia ottavat nuoret voisimme henkisesti paremmin, jos olisimme hieman armollisempia itsellemme ja keskittyisimme matkaan ennemmin kuin päämäärään.

Ja jos voisimme henkisesti paremmin tekemällä rennommin arkisia asioitamme, toimisimmeko todennäköisemmin viisaammin myös toisiamme ja maapalloa kohtaan? Pelkillä suurilla tavoitteilla itseämme motivoiden tuskin toimimme kestävämmin.